RAY PRICE, WILLIE NELSON, MERLE HAGGARD: LAST OF THE BREED

Ennen kantria kutsuttiin honky-tonkiksi. 1930-luvun lopulla sähkökitara syrjäytti akustisen ja 1950-luvulla steel-kitara antoi honky-tonkille tunnistettavan soundin. Tyylin kultakausi osui yksiin rockabillyn kanssa. Honky-tonk oli maajussien omaa musiikkia, joka menestyi kaupallisesti erinomaisesti Etelävaltioissa. Lauluista löytyi työläismiehen näkökulma. Milloin lauluissa ryypättiin, milloin kaduttiin, mutta perhe ja isänmaa voittivat lopulta aina reissumiehen sydämen. Honky-tonk mestareita olivat muun muassa Hank Williams, Webb Price, George Jones, Bill Monroe ja Lefty Frizzell.

Sittemmin honky-tonk päivittyi kantriksi ja uudet tekijät astuivat esiin. Nyt Ray Price (s.1926), Willie Nelson (s.1933) ja Merle Haggard (s.1937) tekevät kunniaa vanhan liiton punaniska meiningille. Miesten yhteenlaskettu ura on kestänyt yli 150 vuotta ja sen kuulee; miehet ovat laulajista parhaita. Kun kaikki studiomuusikotkin ovat raskaansarjan A-sarjaa voidaan puhua tapauksesta isolla teellä. Lukuun ottamatta kahta uutta kappaletta levy sisältää ikivihreitä neljältä vuosikymmeneltä. Hank Williamsin ’Lost Highway’, Bob Willisin ’My Life’s Been a Pleasure’, Leon Paynen / Ernest Tubbin ’I Love You Because’ ja Gene Autryn ’That Silver Haired Daddy of Mine’ kuuluvat jokaisen hillbillyn levykokoelmaan - sekä alkuperäisenä että näillä tulkinnoilla.

Bob Dylan vaihtoi akustisen folkin sähköiseen rokkiin 1960-luvun puolivälissä. Tarina, jossa opiskelijapoika huutaa Dylanille kesken konsertin: ’Juudas!’ kuuluu jokaisen rokkipoliisin osata ulkoa, mutta tiesitkö tämän: Kun Ray Price esiintyi San Antoniossa vuonna 1967 ja esitti ensikerran imelällä viulumatolla kuorrutetun hittihakuisin popkantrin ’Danny Boyn’ ei tuloksena ollut vaimeaa tyrmistystä ja yksittäisiä huutoja, vaan kunnon mellakka. Konsertissa pidätettiin 32 ihmistä. Yleisö oli tyrmistynyt, koska he olivat huolissaan honky-tonkin aitoudesta. Onneksi Price teki dylanit ja uhmasi fanejaan astumalla ulos heidän määrittelemästään leikkikehästä. Honky-tonk ’kuoli’ siis vähän folkin jälkeen. Eläköön honky-tonk!

KAUKO RÖYHKÄ: VELVET UNDERGROUND JA LOU REED

Söin tänään lounasta kello 17.30 jälkeen Helsingin Pukinmäen McDonaldsissa. Sekä asiakkaiden että työntekijöiden hermot olivat kovilla, koska henkilökuntaa oli aivan liian vähän verrattuna tilauksiin. Lapset kirkuivat ja kiukuttelivat, vanhemmat purivat huuliaan yhteen.
Perheravintolan radiokanavalla mies puhui nopeasti, mutta sangen epäselvästi. Hälyn läpi kuulin vain erisnimet Kauko Röyhkä ja Velvet Underground. Pian kanavalta alkoi soida vanha Velvet Undergound pala. Nico lauloi herkästi ja kauniista, tamburiinin diskantti soundi helisi liioitellun terävästi kovaäänisissä. Myyjän tarjoillessa ateriaa viereiseen pöytään pyysi kahden pikkulapsen äiti sulkemaan radion, koska se kuulemma häiritsi perheen ruokailua. Täysin kohtuullinen pyyntö, mutta reaktio valitukseen oli mielenkiintoinen. Viereisen pöydän seurue, teini-ikäinen nuori ja vanhempi pariskunta, syttyi hiljaiseen taputukseen ja riemunhihkahduksiin. Hekin olivat olleet omasta mielestään musiikkiterrorismin kohteena liian kauan.
Radio kanava oli Radio Helsinki 88,6 MHz.

Kauko Röyhkä on kirjoittanut kirjan 'Velvet Underground ja Lou Reed' (Like, 2007)

Kalevan arvio kirjasta:

http://www.kaleva.fi/plus/index.cfm?j=641710

HAYDEN THOMPSON: Hayden Thompson

Hayden Thompsonin uusin levy on paras koskaan Suomessa tehty country-albumi. Varmuuden vuoksi kuuntelin kasan hienoja kotimaisia alan levyjä (Vanha Isäntä, Mike Westhues, Tom Kuchka jne.) varmistaakseni mielipiteeni. Ainutlaatuiseksi levyn tekee maestron hieno lauluääni ja pieteetillä valitut biisit. Johnny Cashin, Waylon Jennigsin ja Charlie Richin kaltaisten ikonien lisäksi levyltä löytyy vähemmän tunnetumpien biisinikkareiden kolttosia. Hayden Thompsonin oma ’Sixteen Dollars Eighty-Eight Cent’ ja Lexie ja Mildren Burkin ’I’ve Got It Again’ vetävät vertoja levyn kuuluisimmille biiseille.

Ydinryhmä Olli ja Janne Haavisto, Tommi Viksten ja Pekka Gröhn eivät välttämättä ole maailman parhaita muusikoita erikseen, mutta yhdessä he muodostavat yhden maailman parhaimman kokonaisuuden. Suomessa ei ole toista ryhmää, joka selviäsi näin vakuuttavasti kuivin jaloin yhdysvaltalaisen juurimusiikin esittämisestä.

Hayden Thompson oli ikuinen häviäjä ennen tätä levyä. Hartaimmat rockabilly miehet tunsivat miehen maineen, mutta suuremmalle yleisölle Thompsonin musiikki ei ole koskaan tullut tutuksi. Thompsonin ura käynnistyi Sun -levy-yhtiössä jo 1950-luvun puolivälissä, mutta ura ei ottanut tuulta alleen. Vaikka levyjä ilmestyi silloin tällöin oli muusikon ura turhan kivinen ja leveämpi leipä löytyikin sekalaisista hanttihommista. Nyt 66 -vuotiaana eläkeläisenä mies pamautti parhaan levynsä markkinoille. Ja ihme kyllä tämä tehtiin kaikista maailman maista juuri suomessa ja täysin suomalaisin voimin.

Erikoismaininnan saa levyn tyylitietoiset kannet. Albumi kannattaisi julkaista myös vinyylinä ihan vain kansien takia.

Jos miehen ura kiinnostaa tarkemmin lue Big Beat -lehden uusin numero 1/2007.

JAMES BROWN R.I.P.

73 -vuotias James Brown kuoli ensimmäisenä Joulupäivänä Atlantassa keuhkokuumeeseen. ‘Soulin kummisetä’ vaikutti mustan musiikin historian kulkuun siinä missä Louis Armstrong tai Duke Ellington. Viisaammat kertokoon onko Brownin vaikutus heitäkin suurempi. Myös ulkomusiikilliset saavutukset, esimerkiksi politiikassa, yrittäjyydessä - ja tanssissa, hakevat vertaistaan.

James Brownia voi muistella parhaiten kuuntelemalla hänen musiikkiaan. Pakollisia levyjä surutyöhön ovat: 40th Anniversary Collection (1996), Live at the Apollo (1963) ja the Payback (1974)

'Disco is James Brown, hip-hop is James Brown, rap is James Brown; you know what I'm saying? You hear all the rappers, 90 percent of their music is me,'' James Brown totesi vuonna 2003 - eikä liioitellut yhtään.

Hyvä blogiartikkeli:
http://funky16corners.wordpress.com/2006/12/26/james-brown-1933-2006-rip/

Hyvä lehtiartikkeli:
http://www.newyorker.com/fact/content/articles/020729fa_fact1

RAULI BADDING SOMERJOKI: HENKILÖKOHTAISESTI

Kokoelma kierrättää samoja vanhoja lauluja, mutta nyt kierrätyksen tarkoitus on osoittaa Rauli Somerjoen kyvyt lauluntekijänä. Badding on paremmin tunnettu laulajana ja esiintyjänä kuin säveltäjänä ja sanoittajana, mutta toivottavasti tämän dokumentin myötä asia korjaantuu. Kappaleet liikkuvat kiistattomista klassikoista (‘Paratiisi‘, ‘Valot‘, ‘Tähdet, tähdet‘) keskinkertaiseen materiaaliin (’Ei hyvännäköinen’). Ensimmäinen tunne joka nousee esiin on itse häpeä; miksi en ole ymmärtänyt aiemmin Somerjoen suuruutta biisintekijä. Toki olen tiennyt hänen tehneen paljon biisejä, useita klassikoitakin, mutta taso yllättää. Moni tekijä voisi olla ikionnellinen jos pystyisi edes kerran elämässään säveltämään ’Kuihtuu kesäinen maa’ tai ’Kaita polku’ -tasoisia kappaleita.

Baddingin biisintekotapa oli erikoinen. Hän kirjoitti tekstejä kynänpätkällä kouluvihkoon ja hyräili melodioita tekemiinsä sanoihin. Soittotaidottomana hän tarvitsi aina tulkin, joka kirjasi ja sovitti melodiat ymmärrettävään muotoon. Agents -kitaristi Esa Pulliainen toimi musiikillisena tulkkina vuosina 1981-85 ja oli vastuussa laulajan comebackista. Postimiesura sai jäädä, kun hän levytti keskeisimmät albumit ’Laivat’ ja ’Tähdet, tähdet’.

Tuplalevyn varsinainen pihvi on kuitenkin DVD -osa. Se sisältää muun muassa klassisen Iltatähti- esiintymisen (1973) lisäksi Peter von Baghin hienon Lähikuvassa -dokumentin (1983). Keittiön pöydän äärellä mies kertoo elämäntarinaansa hiljaisella äänellä, välillä rapsuttaen koiraansa. Tupakansavu kietoutuu hupuksi pystyyn kuolleille hiuksille. Eleet ovat ujon ihmisen. Badding - jep.

YUSUF: AN OTHER CUP

Steven Georgiou a.k.a Cat Stevens a.k.a Yusuf Islam, 59, on nykyisin yksi Brittien Muslimiyhteisön kantavia voimia. Hänellä on takanaan maallisempikin menneisyys. Cat Stevensina hän nousi hippityttöjen suosioon herkillä lauluillaan (‘I Love My Dog’ (1966), ’Matthew & Son’ (1967)) ja hengaili Beatlesien kanssa. Tuberkuloosiin sairastuminen katkaisi hyvin alkaneen uran. 1970-luvun alussa hän palasi hittilistoille vieläkin hienommilla lauluilla ja ennen kaikkea albumikokonaisuuksilla (’Tea For the Tillerman’ (1970), Teaser and the Firecat’ (1971), ’Catch Bull At For’ (1972) ja ’Foreigner’ (1973)). Kuitenkin 1978 loppui elämä Cat Stevensina ja nimi muuttui Yusuf Islamiksi. Levyrojaltit hän ohjasi muslimiyhteisölle.

Musiikillinen hiljaiselo loppui vasta Jouluna 2004, kun Yusuf esitti yhdessä Ronan Keatingin kanssa vanhan hittinsä ’Father & Son’. Vanha suola alkoi janottamaan ja mies kaivoi esiin kitaransa. ’An Other Cup’ on yllättävänkin tutun kuuloinen. Itse asiassa yllätys on yllätyksettömyys. Lähes kolmenkymmenen vuoden levytystauko ei kuulu oikeastaan missään. Tuttu tyyli, tuttu ääni, tuttu sävellystapa.

‘An Other Cup’ viittaa ‘Tea For the Tillermaniin', mutta ei levy ei nouse vanhan suosikin tasolle. Vaikka kaikki on kohdallaan eivät biisit ole yksinkertaisesti tarpeeksi hyviä. ’Don’t Let Me Be Misunderstood’ on monelle entuudestaan tuttu ja nyt myös Paavi Benedictukselle. Yusuf lähetti Paaville levystä kopion, kun hän nonseleerasi islamilaista maailmaa kömpelöllä lausunnollaan. Paavi pystyi kääntämään kriisin voitokseen, joten ehkä levyllä on ollut suurempi tarkoitus?

STARS OF MY SPACE

Lehdistä on saanut lukea kuinka uudet artistit ovat nousseet hittilistoille ja julkisuuteen uusin keinoin. Toimivaksi väyläksi on todettu esimerkiksi My Space tai You Tube - sivustot. Brittiläisten Arctic Monkeysin ja Lily Allenin raportoitiin löytyneet My Spacen kautta ja jenkkibändi OK Go’n videota ‘Here It Goes Again’ on ladattu You Tubessa huimat 7 miljoonaa kertaa. Vihdoinkin demokratia toimii! Nyt verkkoyhteisöt voivat päättää kenestä tulee tähti ja kuka äänestetään ulos. Suuret viihdeyhtiöt ja muut portinvartijat eivät enää voi harjoittaa yksipuolista sanelupolitiikkaa, vaan kaikille on suotu äänioikeus ikään ja asuinpaikkaan katsomatta. Lopultakin kaikki hyvin?

Valitettavasti en tiedä. Nämä esimerkit ovat kuitenkin olleet esillä tuhansilla verkkosivuilla, sanomalehtien kulttuurisivuilla ja viihdeuutisissa eikä kukaan ole kertonut juuri mitään muuta. Kyse on puolitotuudesta. On fakta, että Lily Allenilla on kymmeniä tuhansia ’ystäviä’ My Spacessa ja ilman sivustoa hänestä tuskin olisi kuultu sen enempään, mutta onko asia kuitenkaan ihan näin yksinkertainen?

Lily Allenilla oli levytys-sopimus Parlophonen kanssa kauan ennen kuin hän oli saanut ainuttakaan virtuaaliystävää ja OK Go oli yhdessä Capital Recordsin kanssa yrittänyt tunkeutua julkisuuteen yli neljän vuoden ajan ennen kuin ensimmäistäkään videota löytyi You Tubesta. Levy-yhtiöt veivät jälleen viihteestä ja uudesta tekniikasta juopunutta mediaa kuin pässiä narussa. Nykypäivänä lähes pakolliset ns. street teamit palkattiin hyvissä ajoin. Mielipidejohtajat jakoivat kaupungilla tarroja, veivät pieniä lahjoja (yleensä t-paita ja levy) college-radioille ja kehuivat esittäjiä ystävilleen. Täysin normaalia toimintaa Yhdysvalloissa. R.E.M.:n kerrotaan nousseen tähteyteen vastaavalla strategialla jo 1980 -luvulla (sekä tietysti loistavilla biiseillä). Uutena sivujuonteena tiimit valjastettiin nyt myös verkon ääreen. Chatit, blogit ja muut verkkoyhteisöjä keräävät sivut täyttyivät levy-yhtiöiden palkkalistoilla työskentelevistä nuorista. ‘…muuten,törmäsin juuri sairaan hyvään videoon…’ ' Tähän asti markkinointisatsaus on ollut verraten halpa. Kun verkkoyhteisöissä pöhinä kiihtyi ruokkivat levy-yhtiöt mediaa ‘uutisella‘ ja kun media saatiin kiinnostumaan markkinabudjettia nostettiin huimasti. Perinteinen mainonta ja uuden artistin lanseeraaminen on moneen kertaan kalliimpaan kuin esimerkiksi levyn tuotantoon käytetty raha, siksi prosessiin tarvitaan yhä paljon riskirahaa ja sitä suuryhtiöiltä löytyy. Ihmiset ostakoon rahoillaan mitä tahtovat ja pörssiyhtiöt sijoittakoon mihin tahtovat, mutta surullisinta tässä on median rooli, joka ahmii ja oksentaa tarkoitushakuisia uutisia. Kriittisyys ja epäily ovat kadonneet kiireen keskellä jopa pienilevikkisistä musiikkilehdistä. Monikaan musiikkitoimittaja ei tunnu oikein ymmärtävän mitä verhon takana puuhaillaan. Ja he jotka tietävät eivät puhu.