ROY ORBISON: SINGS LONELY AND BLUE/CRYING/IN DREAMS

Katsoi asiaa joko stetsonin tai foogun alta tosiasiat eivät muutu: nämä kolme albumia kuuluvat sekä kantri- että rock ’n roll -klassikoihin.

Roy Orbisonin (1936-1988) ura alkoi Memphisin Sun -studiolta yhdessä Carl Perkisin, Johnny Cashin, Jerry Lee Lewisin ja Elvis Presleyn kanssa. ‘Ooby Dooby’ oli oman aikansa nuorisohitti, mutta miehen muutettua Nashvilleen ja vaihdettuaan levy-yhtiötä alkoi tapahtua. ‘Sings Lonely and Blue’ (1960), ‘Crying’ (1962) ja ‘In Dreams’ (1963) on sellainen onnistumisen putki mistä monet laulajat voivat vain haaveilla. Niin sanottu Nashville soundi alkoi kehittymään muutamia vuosia aiemmin, mutta huippunsa se saavutti näissä sessioissa. Orbisonin ’Only the Lonely’, Brenda Leen ’I’m Sorry’ ja Elviksen ’It’s Now or Never’ levytettiin samoilla soittajilla ja saman viikon aikana! Silloin sessiomuusikot levyttivät normaalisti neljä kappaletta kolmessa tunnissa, mutta Momentumin omistaja Fred Foster antoi mahdollisen singlen kohdalla Orbisonille saman ajan yhden kappaleen levyttämiseen. Äänitysteknisesti jälki onkin komeaa kuultavaa. Studioiden ja muusikoiden taso Euroopassa oli vielä silloin ala-arvoinen verrattuna jenkkeihin. Kuuntele rinnakkain Beatlesin alkutaivalta ja näitä levyjä niin ymmärrät.

’Running Scared’, ‘Crying’, ‘In Dreams’, ‘Blue Bayou’ ja ‘It’s Over’ ovat tuttuja hittejä kokoelmilta, mutta albumeille on ‘piilotettu’ läjäpäin lähes yhtä hienoja vetoja: esimerkiksi ’Love Hurts’, ’Beautiful Dreamer’, ’My Prayer’ ja ’I’m Hurtin’’. Huomiseksi nimeän taas uudet suosikit on meinaan sen verran gutaa krääsää.

OSCAR TONEY JR.: FOR YOURS PRECIOUS LOVE

Maalais-soul (Country soul) syntyi ja kehittyi syvän Etelän köyhissä oloissa. Valkoiset muusikot ja lauluntekijät sekä kirkkokuoroissa oppinsa ammentaneet mustat laulajat löivät hynttyyt yhteen. Suurkaupungeissa eri rodut pysyivät visusti omissa oloissaan, mutta rasistisessa Etelässä rodut sekoittuivat muusikkopiireissä ihmeenkin mutkattomasti.

Parasta maalais-soulia esittivät muun muassa Solomon Burke, O.W. Wright, James Carr ja Al Green. Stax ja Atlantic olivat alan tuottoisimmat levy-yhtiöt. Kun A-sarja on käyty läpi on hyvä kaivella välillä syvemmältäkin - mutta ei liian syvältä! Biisit ja esitykset heikkenevät ja toistavat itseään mitä harvinaisemmasta levystä tai levy-yhtiöstä on kyse. Määrä korvaa laadun. Puritaanein harrastajajoukko löytyy briteistä. Northern soul -koulukunta keräilee vanhaa, lähinnä 1960 -luvulla äänitettyjä ultraharvinaisia soul-levyjä.

Välillä arkeologisissa kaivauksissa esille nousee kuitenkin todellisia herkkuja. Keväällä julkaistiin Spencer Wigginsin kokoelma (Goldwax / Ace, 2006) ja nyt on vuorossa Oscar Toney Juniorin 'For Your Precious Love' (Bell / Rev-Ola, 1967 / 2006). Albumi on miehen paras. Tulkinnassa tai esityksissä ei ole suurtakaan eroa varsinaisten mestarien tekemisiin, ainoastaan oman materiaalin kapeudessa hävitään. James Carrin ‘Dark End of the Street’ ja Aretha Franklinin ‘Do Right Womad - Do Right Man’ on komeaa kuultavaa, mutta parasta antia edustaa nimibiisin ohella Burt Bacharachin ’Any Day Now’. Onkin mielenkiintoista vertailla Elviksen ja Toneyn versioita, koska kappale tehtiin samalla tuotantotiimillä ja samassa studiossa ajallisesti melko lähekkäin. Toinen kääri hynät toinen ei.

Tälle cd-versiolle on lisätty seitsemän ylimääräistä kappaletta, jotka on julkaistu vain sinkkuina. Mitään oleellista ne eivät kuitenkaan anna. Tekstilehtinen sitä vastoin kyllä. Läpyskä on mielenkiintoinen ja hyvin toimitettu. Apua tekstiin on antanut yksi alan auktoriteetti Soul Expressin Heikki Suosalo.

K.W. BLOMQVIST R.I.P.

Sade hakkasi mustaa asfalttia kun televisiosta tuli Syksyn sävel vuonna 1974. TV tarjosi silloin niukalti popmusiikkia, joten kaikki kelpasi. Lähtemättömän vaikutuksen teki Jussi & the Boys, joka esitti riemukkaan ‘Metsämökin tontun‘. Munkin kaapuun pukeutunut Jussi Raittinen mokelsi lastenlorun kuuloista muminaa. Rokkasin bändin mukana olohuoneessa. Sinä iltana laulun sanat tatuoitiin suomalaismieliin; ‘mun mummoni muni mun mammani, mun mammani muni mut.’

Kahta kuukautta myöhemmin toteutui ensimmäinen ulkomaanmatkani. Tukholma näyttäytyi 13 -vuotiaan silmissä suurelta ja vauraalta. Risteilymatkustajien pakollisiin kohteisiin kuului Vanhan kaupungin kapeat kadut ja putiikit. Gamla stanin sydämestä löytyi levykauppa. Kaupan ikkuna peittyi suomalaisten LP-levyjen kansista. Katri Helenan, Hurriganesin ja Hectorin seasta esiin nousi mieluinen matkamuisto: Hullujussin ‘Bulvania‘. Olin hulluna Hullujussin ensimmäiseen albumiin ja nyt eteeni oli ilmestynyt bändin upouusi levy. ‘Bingo Bango Bongo’, ‘Hullu kitara’ ja ‘Impon banjo’ raikui taukoamatta kotiin päästyäni. Teemalevyllä esiintyivät Viktor Kalborrek, Heimo Hohto, Frederik D. Kansa, Nasser Fagerström sekä mystinen Bulvanian presidentti Blomqvist.

Tohtori Blomqvistiksi paljastui Klaus William (K. W.) Blomqvist. Sama mies, joka oli tehnyt myös syksyn kuumimman hitin ’Metsämökin tontun’!

Asia unohtui ja vettä virtasi Vantaan joessa. Nuoruusmuistot palautuivat mieleeni kun tapasin K. W.:n ensimmäisen kerran lähes parikymmentä vuotta myöhemmin. Vanhaan rokkiin perehtynyt erikoisohjelma Tutti Frutti – Rock ’n Roll Show pyöri Radiomafiassa ja K. W.:stä oli kasvanut suomen oma Wolfman Jack, ulvova radiodeejii. Hänestä tuli fiftareiden, rockersien, teddyjen ja rockabillyjen oma äänitorvi. Jokainen merkittävä kotimainen alan bändi tai artisti noteerattiin ohjelmassa.
K. W. avusti parikymmentä vuotta YLEä radio-ohjelmien teossa. Hän hääri Radiomafian Roots-illan isäntänä sekä Rockradion ja Onnenpäivien tuuraajana. Myös syväluotaavat pisteohjelmat, kuten Rockabillyn historia (1980) jäi kuuntelijoiden mieleen. Kaikkea tätä yhdisti innostunut ja velmu suhtautuminen vanhaa amerikkalaista musiikkia ja popkulttuuria kohtaan.

Varsinaisen päivätyönsä K. W. Blomqvist teki Ilmailulaitoksessa. Hän menehtyi 59 -vuotiaana pitkäaikaisen sairauden murtamana 22.11.2006. 'Heaven Help the Fat Man'.

RUTH BROWN R.I.P.

78 -vuotias Ruth Brown kuoli sydänvaivoihin perjantaina 17. marraskuuta kotikaupungissaan Las Vegasissa. 1950 -luku oli Brownin vuosikymmen, jolloin hän levytti suurimmat hittinsä, kuten ‘(Mama) He Treats Your Daughter Mean’, ’5-10-15 Hours’ ja ‘Teardrops From My Eyes’. Kaikki kappaleet löytyvät suositeltavalta Rhinon kokoelmalevyltä ‘The Best Of Ruth Brown’ (1996). Jotain suosiosta kertonee hänen levymerkkinsä Atlanticin silloinen lisänimi ’The House That Ruth Built’.

Ruth Brown (Ruth Weston) oli linkki 1920-40 -lukujen bluesmammojen ja 1950 -luvun rhythm ‘n’ blues diivojen välillä. Hän oli tyypillinen itseoppinut laulaja. Nuotinlukutaidoton ’Miss Rhythm’ opetteli esityksensä korvakuulolta. Vankka pohja oli luotu lapsuudessa Gospel-kuoronjohtaja isän valmennuksessa.

Vaikka Ruth Brown esiintyi koko ikänsä konserteissa, elokuvissa, radiossa ja televisiossa saatiin toista - tosin paljon miedompaa - menestyksen aaltoa odotella aina 1980/90 -luvun vaihteeseen. Black and Blue -musikaali toi arvostetun teatteripalkinto Tonyn ja albumi ‘Blues on Broadway’ toi laulajattarelle Grammyn parhaasta Jazz esityksestä.