ASA: Terveisiä kaaoksesta

2000 -luvun alussa koettiin suomi-rapin toinen aalto ja ensimmäinen taiteellinen nousu. Hetken aikaa valokeilassa paistattelivat biittien kierrättäjät ja uudenlaisen lyriikan sylkijät. Nyttemmin rap/hiphop on siirtynyt takaisin marginaaliin ja päiväkodeissa Pikku G on vaihtunut Lordi -hirviöön. Jokainen sukupolvi on tuottanut omat tiennäyttäjänsä, mutta rap-buumi ei pystynyt tuottamaan suurelle yleisölle uusia sankareita. Ei syntynyt uusia daveja, juiceja tai göstia, ismoja, ei edes yrjäniä, putroja. Uusia kiintotähtiä syntyy vain hittien kautta. Kun mediamylly on saanut uudet lemmikkinsä voi ‘skeneä’ seurata ilman ylimääräistä kaupallisuuden painetta.

Toisen rap-sukupolven mielenkiintoisin artisti on Asa (ex- Avain). Elämäntapaintiaani, jolla on sanoma. Jos Asa olisi media hän olisi Voima-lehti. Yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus on teksteissä hieman laimennut vuosien varrella, mutta pienen ihmisen puolella ollaan yhä tiukasti.

Asan kolmas pitkäsoitto ’Terveisiä kaaoksesta’ on erinomainen albumi. Tarpeeksi persoonallinen, tarpeeksi mielenkiintoinen ja tarpeeksi kekseliäs ansaitakseen viisi tähteä. Musiikilliset lainaukset liikkuvat slaavimelodioista (’Moskovan valot’) mustalaislauluihin (’Tummain kutsu’). Hauskoja ja hyvällä maulla käytettyjä sämplejä. Rytmikäsitys on myös monipuolinen. Vähän yllättävää, mutta albumilta löytyy yksi puhtaimmista juuri-reggae-rytmeistä. ’Sohvalla painavii’ taipuisi helposti savuiseksi dubiksi. Tekstit avaavat nuoren ja urbaanin maailman. Naisnäkökulmaa on turha etsiä. Poikien saunailloista tuttuja ikuisuusaiheita, kuten nautintoaineet sekä naisten perseet ja tissit, kuullaan ehkä liikaakin, mutta tätä ei kannata pelästyä. Levyä kannattaa kuunnella avoimin mielin.

JOHN LEGEND: Once Again

John Legendilla on ongelma: hänen musiikkinsa kuulostaa liian vanhanaikaiselta tämän hetken nuorisoformaatteihin ja vanhempi yleisö vieroksuu uusia artisteja. Heille pitää tarjoilla oman nuoruutensa esiintyjiä ei oppipoikia. Nuoret ovat epävarmoja ja keski-ikäiset tietävät liiankin tarkkaan mitä haluavat. Legend näyttäisi olevan eräänlainen väliinputoaja, joka kyllä pärjää näinkin, mutta todelliseen tähtikaartiin on vielä matkaa.

John Legend (John Stephens, 27) tienasi opiskelurahoja soittamalla pianoa Lauryn Hillin debyytillä ja laulamalla kertosäkeitä ystävänsä Kanye Westin levyillä. Ensi albumi ‘Get Lifted’ menestyi mukavasti; myynti nousi kahteen miljoonaan ja artisti pokkasi kolme Grammya (paras R&B esitys, paras R&B albumi ja paras uusi artisti).

‘Once Again’ seuraa debyytin jalanjäljessä. Gospel-juuret kuuluvat edelleen vahvana laulumaneereissa, musiikissa ja sanoituksissa (‘Show me that you love me / Hopefull, just above me / Heaven’s watching over me.’). Perinteisten instrumenttien lisäksi levyltä löytyy kekseliäitä biittejä. Musiikki kuulostaa paikoin vanhalta (ajattele Tom Jonesia tai Burt Bacharachia vuonna 1968), mutta musiikillis-teknisen fuusion takia levyn soundi on lähempänä tätä päivää. Ensisingle ‘Save Room’ on maukas vintage-soul ja samaa tyyliä edustaa myös ‘Show Me’ ja ‘Another Again’ - levyn parhaat biisit.

VESA-MATTI LOIRI: Ivalo

Voin kuvitella alkutilanteen: levy-yhtiössä on ajateltu ‘tehdä Johnny Cashit’ eli yhdistää kaksi erilaista maailmaa ja toivoa lopputuloksen synnyttävän jotain ainutkertaista. Siinä missä Cash esitti Nine Inch Nailsia akustisesti ja pelkistetysti tekee Loiri saman Tehosekoittimelle ja CMX:lle. Minusta valmis levy vertautuu kuitenkin enemmin Tauno Palon Kulkurin kannel -albumiin kuin Cashin American -sarjaan. Vaikka mitä väliä lainatulla alkuidealla on jos lopputulos on todellakin jotain ainutkertaista.

Rokkibiiseistä huolimatta kyse on laulelmalevystä. Tulkinta ja tekstit ajavat kaiken muun edelle. Vähäeleinen musisointi (lähinnä akustisenkitara ja kosketinsoittimet) antaa tilaa kuulla äänenpainoja ja muita hienovaraisia asioita. Myös tarinat nousevat esiin toisella lailla. Vaikka olen kuullut alkuperäiset laulut kymmeniä ja kymmeniä kertoja tuo Loirin tulkinta niihin oman kulmansa. En ole koskaan tiedostanut, että Olkinaisen ‘helman alta pilkottaa musta kieli viikatteen’ (Miljoonasade) tai ’kun olet poissa makaan yksin veren kohinaa kuunnellen’ (Eppu Normaali). ’Ihmisen ikävä toisen luo’ (Mikko Alatalo) on levyn rohkein veto. Kuka meistä ei olisi pilannut iloista kalja- /karaoke-iltaa tämän nyyhkyklassikon soidessa. Hyvä biisi on hyvä biisi vaikka patiolla paistaisi.

Näyttelijöillä on paha taipumus joskus ylitulkitaan ja näin tapahtuu paikoin nytkin. Se ei kuitenkaan estä levyn kuuntelua. Suositellaan nautittavaksi yksin kello 04.00 aamuyöllä.

MERLE HAGGARD: HAG - The Best of Merle Haggard

Johnny Cash ja Merle Haggard ovat lähes ainoita legendoja jotka nauttivat sekä rock- että kantripiirien varauksetonta suosiota. Rokin ja kantrin keskeisiä arvoja ovat aitous sekä uskottavuus ja molemmat kriteerit täyttyvät näissä miehissä. Haggard on jopa uskottavampi kovanaamana kuin Cash. Jos Cash olisi tullut eläessään vastaan pimeällä kujalla olisin tuntenut pelonsekaista kunnioitusta, mutta Haggardin tapaaminen saisi plöröt housuuni. Cashin maine vankilakundina oli paksua legendaa: yksi juoppoputka pidätys, mutta Haggard istui ihan oikeasti kolme vuotta San Quentin vankilassa.

Merle Haggardilta on ilmestynyt lukemattomia kokoelmia, mutta tämä on paras. Neljänkymmenen viiden vuoden uraan mahtuu lähes sata albumia, joten yhden levyn kokoelma on väkisinkin pintaraapaisu. Kapea otos ei kuitenkaan tee levyä hengästyttäväksi historian pintaliidoksi. Kaikki olennainen, eli parhaat hitit, ovat mukana: ‘Okie from Muskogee’ ("We don't smoke marijuana in Muskogee / We don't take our trips on LSD" ), ’Mama Tried’ (”And I turn 21 in prison, doin’ life without parole. No one could steer me right, but mama tried, mama tried”) ja ’Working Man Blues’ (”The working man like me, I ain’t never been on welfare, that’s one place I won’t be, ’cause I’ll working long as my two hands are fit to use.”). Capitol-kultakauden lisäksi kokoelmalta löytyy myös muille levy-yhtiöille tehtyjä paloja. Tuorein esitys löytyy vuodelta 2005: Toby Keithin kanssa esitetty ’She Ain’t Hooked On Me No More’.

Jos tämän jälkeen mieli halajaa lisää Hagin levyjä suosittelen kuuden vuoden takaista ’If I Could Only Fly’. Mainioita levyjä kumpikin. Tämä & se.

ALAN JACKSON: Like Red on a Rose

Alan Jackson on modernin kantrin suurimpia tähtiä. Ykköshittejä löytyy tasaisesti 1990-luvun alusta asti. Myös muusikonuran ulkopuolinen siviilielämä täyttää kaikki kantriyleisön ihannoimat nuhteettomuuden kriteerit; automekaanikon poika saattoi alttarille lukioaikaisen tyttöystävänsä ja perusti ydinperheen Nashvilleen. Perheen mahdolliset ongelmat ratkotaan hulppealla hevostilalla ei julkisuudessa. Julkisuudessa esiinnytään nöyränä, mutta suoraselkäisenä arjensankarina.

'Like Red on a Rose' on jo toinen albumi joka julkaistaan Jacksonilta tänä vuonna. Ensimmäinen 'Precious memories' putkahti markkinoille aktiivisten fanien painostuksesta. Jackson antoi viime jouluna äidilleen lahjaksi levyllisen laulamiaan vanhoja hengellisiä lauluja. Kun tieto uniikista levystä levisi piti se tietysti julkaista piratismin pelossa. Levy on myynyt vajaassa kuudessa kuukaudessa miljoona kopiota. Kertonee jotain Jacksonin suosiosta.

'Like Red on a Rose' poikkeaa totutusta hittilinjasta, mutta ilmeisesti kantriyleisö antaa anteeksi tämänkin syrjähypyn. Elintärkeää radiosoittoa albumi ei tule saamaan, koska se ei sisällä yhtään laskelmoitua hittiä, joka sopisi mihinkään valtaformaattiin. Monetkaan isojen levy-yhtiöiden kantriartistit eivät tähän pysty, vaan julkaisija taivuttaa artistin tekemään ainakin yhden radiorenkutuksen. 'Like Red on a Rose' kuulostaa enemmän laulaja/lauluntekijä -materiaalilta kuin rokahtavalta hattukantrilta. Yhteistyö bluegrassviulisti Alison Kraussin kanssa on tehnyt pelkästää hyvää. Tuottaja Kraussin mukana on saatu ilmava ja akustinen äänimaailma. On ihailtavaa miten Nashvillen veijarit osaavat äänittää perinteisiä soittimia. Koko äänimaisema hengittää luonnollisesti. Jos haluaa puristaa levyn tunnelman yhteen sanaan olisi se: aikuinen.
Arvioitu 10/2006

kotisivut: Alan Jackson

ORIGINAL RIDDIMS: 24 of Reggae’s Most Sampled Classic Cuts

Rytmien (riddims) kierrätys on yksi kummallisuus lisää Jamaikalaiseen musiikkiperinteeseen. Itse asiassa reggaemusiikin pohjimmainen hauskuus perustuu rytmien kiehtovuuteen. Tärkeimpänä poikkeuksena tietysti perinteinen laulaja/lauluntekijä Bob Marley.
Rytmit perustuvat bassolinjaan ja rumpukomppiin tai -filleihin. Joskus myös lyhyt melodianpätkä tai viittaus vanhaan sanoitukseen voidaan kierrättää, mutta pääasiassa bassolinjaa seuraamalla tunnistaa parhaiten kierrätyksen. Basson ja rummun luoma niin sanottu svengi, groove lisää tunnettavuutta.

Rytmejä on kierrätetty tehokkaasti yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Rumpukoneiden yleistyessä ja studioiden digitalisoituessa on uusia rytmejä ilmestynyt lukemattomia määriä, mutta jokainen tuottajapolvi on palanut yhä uudelleen klassisten rocksteady- ja reggaerytmien äärelle. Tämä kokoelma sisältää tiuhaan kierrätettyjen rytmien alkuperäiset versiot. Kierrätysbiisejä, joiden rytmikudos on tarpeeksi mielenkiintoinen miellyttääkseen kuulijaa yhä uudelleen löytyy ehkä parisen sataa, joten ihan kaikkia keskeisiäkään esityksiä ei yhden levyn kokoelmalle mahdu, mutta hyvä avaus kuitenkin. Kokoelman vanhin kappale on Maytalsien ‘Bam Bam’ vuodelta 1966 ja tuorein on ensimmäisen sukupolven Casio-rumpukoneesta löytyvä tehdasvalmisteinen rytmi ‘Under Me Sleng Teng’ vuodelta 1985. Varovaisenkin arvion mukaan King Jammyn rytmiä on kierrätetty yli viidensadan levytetyn dancehall-kappaleen taustalla eikä muutkaan kappaleet kalpene tunnettavuudessa. Duke Reidin tuottama ‘Ali Baba’ tai Winston Rileyn ‘Stalag 17’ löytyy helposti satoina versioina. Vaikka kokoelmalta löytyy vain jäävuoren huippu mahtuvat kaikki kappaleet klassikko-otsikon alle. Ei välttämättä alkuperäisversion kuolemattomuuden ansiosta, vaan kierrättävyyden näkökulmasta katsottuna. Kansitekstien mukaan Sir Lloydie Coxsone väittää kyseessä olevan niin sanottu viiden tähden kokoelma. En väitä vastaan.
Arvioitu 07/2006

JOHNNY CASH: American V - A Hundred Highways

American V on Johnny Cashin 50-vuotisen uran yksi hienoimmista albumeista. Se nousee välittömästi samaan sarjaan The Fabulous Johnny Cash (1959) ja American Recordings (1994) kanssa.

Johnny Cashin elämäntilanne äänitysten aikana ei ollut paras mahdollinen. Cashin pitkäaikainen elämänkumppani June Carter Cash oli juuri nukkunut pois eikä Cashin elämänhalu ollut enää huipussaan. Vakavasti sairaana ja yksinäisenä hän tiesi tekevänsä tästä levystä viimeistä testamenttia. Kaikkia kappaleita ei saatu aivan valmiiksi ennen Cashin kuolemaa syyskuussa 2003, vaan tuottaja Rick Rubin työsti materiaalia rauhassa julkaisukuntoon. Tuotanto on vähäeleistä ja pääosassa on Cashin ääni. Ääni on heikko ja hauras, mutta vaikuttava ja tunteita täynnä. Voi olla, että näiden esitysten intensiteetti ja spiritti on ainutlaatuinen koko kevyen musiikin historiassa? Saivartelua tai ei, mutta muuten hyvällä maulla kootussa albumissa on mielestäni vain yksi heikko lenkki; ilmeisesti itseironiseksi tarkoitettu ’A Legend in My Time’ ei kuulu näiden tulevien klassikoiden joukkoon.

Levyltä löytyvät Cashin uran pääteemat: hengellisyys, rakkaus ja kuolema.

Gospel standardissa ’God‘s Gonna Cut You Down’ Cash muistuttaa meitä Jumalan lopullisesta voimaista (‘You can run on for a long time, sooner or later, God’ll cut you down’).

Hank Williamsin ’On the Evening Train’ valaa meihin voimaa heikkoina hetkinä ja julistaa ikuista rakkautta (’I prey that God will give me courage, to curry on till we meet again, it’s hard to know she’s gone forever’).

Viimeiseksi omatekemäksi kappaleeksi jäi ’Like the 309’. Musiikkihistoria tuntee lukuisia lauluja kuolemasta, mutta tässä esityksessä kuolema on todellakin läsnä. (‘It should be a while before I see Dr. Death, so it would sure be nice if I could get my breath… Load my box on the 309‘).
Junakompilla kulkeva teos on musiikillisesti kaukainen sukulainen Cashin aivan ensimmäiselle singlelle ‘Hey Porter’ (1955). Ympyrä on sulkeutunut - lopullisesti.
Arvioitu 07/2006

HACIENDA BROTHERS: What’s Wrong with Right

Kantrilla ja soulilla löytyy yhteistä historiaa vuosikymmenet. Kostean subtrooppisessa ilmastossa kehittynyt ja alemman keskiluokan kannatusta nauttivat musiikin lajit ovat ajan saatossa sekoittuneet omaksi tunnistettavaksi tyyliksi, mutta joskus niitä on vaikea erottaa. Tekijöiden ihonväri ei vielä ratkaise mitään. Seuraa kumpaa evoluutioreittiä tahansa vastaan ilmestyy ennemmin tai myöhemmin yksi nimi Dan Penn. Memphisissä uransa tehnyt lauluntekijä ja tuottaja yhdistää saumattomasti syvän Etelän kantrin ja soulin. Pohjimmiltaan Pennin kirjoittamat soul-klassikot ovatkin kantria; esimerkiksi James Carrin ’Dark End of the Street’ tai Aretha Franklinin ’Do Right Woman’.

Hacienda Brothersin toinen albumi ‘What’s Wrong with Right’ on Dan Pennin tuottama ja osa lauluista on lähtöisin mestarin kynästä. Percy Sledgen ‘It Tears Me Up’ ja Box Topsin ‘Cry Like a Baby’ edustaa levyllä vanhaa, mutta vähemmän tunnettua Dan Penn / Spooner Oldham materiaalia. Moneen kertaan levytetyt ‘Life’s Little Ups and Downs’ ja ‘Rebound’ edustavat kantriklassikoita. Vaikka lainamateriaalilla ratsastetaan melkein puolet albumista niin parhaat hetket saavutetaan kuitenkin Hacienda Brothersien omalla materiaalilla. Avausraita ‘Midnight Dream’ on täydellinen tyrmäys. Sielukas kantri-iskelmä. Dan Pennin ja bändin kitaristin Dave Gonzalezin yhdessä tekemällä nimikappaleella ollaan myös asian ytimessä. Kappaleella kissalauta maukuu raukeana hitaasti viettelevän rytmin päällä. Vaihtamalla Steel-kitara pumppuharmoniin ja stensonhattuinen cowboy mustaan tulkitsijaan saataisiin kappale vaihtumaan kantrista souliin. Kesän parasta western soulia.
Arvioitu 07/2006

JUSTIN TIMBERLAKE: FutureSex / LoveSound

Michael Jackson, 24, julkaisi 'Thrillerin' jouluksi 1982. Entinen lapsitähti oli ollut julkisuudessa lähes koko ikänsä, mutta vasta toinen sooloalbumi sinetöi lopullisen paikan tähtitaivaalta.

Justin Timberlaken, 25, tähänastinen ura noudattelee samankaltaista kaavaa. Lapsuus meni Disneyn leivissä yhdessä Britney Spearsin ja Christina Aquileran kanssa, nuoruus poikabändi ‘Nsyncin keulakuvana ja nyt, kun takana on 15 vuotta tauotonta työtä showbisneksessä on paras vasta edessä.

Timberlaken juuret löytyvät mustien ja valkoisten asuttamasta köyhästä Memphisistä. Kaupungin musiikilliset saavutukset ovat tunnettuja. Timberlaken lapsuudenkoti sijaitsi kymmenen minuutin ajomatkan päässä Elviksen kotitilasta ja Al Greenin kirkosta. Timberlake onkin kertonut Al Greenin falsetin vaikuttaneen omaan laulutyyliinsä merkittävästi.

R’n’B/Hiphop tuottaja Tim ’Timbaland’ Mosley on vastuussa levyn kokonaisilmeestä. Rohkeat musiikilliset kokeilut hallitsevat levyä. Innovatiivisuutta täynnä oleva levy onkin eräänlainen etelävaltioiden voimannäyte, jossa roturajat sulautuvat yhteen synnyttäen jotain uutta ja kiinnostavaa. Parhaimmillaan rock syventää ja laajentaa musiikkikulttuuriamme, mutta moderni popmusiikki potkii sitä eteenpäin.

Esikuvina kuuluvat enemmän James Brown ja Prince kuin Linda Perry tai Max Martin. Kamelin katkokävelyltä kuulostavat rytmit laukkaavat taustalla hienojen melodioiden jäädessä soimaan kirkkaana mieleen.

Mutta onko 'FutureSex / LoveSound' sitten yhtä hyvä kuin 'Thriller'? Ei varmastikaan, mutta viime vuosien paras popalbumi se on. Ehdottomasti.
Arvioitu 09/2006